Kiipeily lajina

Kiipeily on monipuolinen laji – itse asiassa  monta lajia. Toisessa ääripäässä kiipeily on viikkojen kestävyyssuoritus karussa luonnossa lumen ja jään keskellä, toisessa ääripäässä urbaani voimalaji sisätiloissa reitillä, jonka ainoata otetta kiipeilijä tavoittelee  akrobaattisella  hypyllä.  Toisille se on hauskaa seurustelua samalla urheillen, toisille se on hyvä tapa kehittää lihaskuntoa ja toimintakykyä, ja toisia kiinnostaa tehdä mahdollisimman vaikeita muuveja. Jokainen saa onnistumisen kokemuksia ja oppii uutta. Kaikki kiipeilyreitit ovat erilaisia, aivan kuten kaikki kiipeilijät.        

Kiipeilyn kehittyminen

Aina ihmiset ovat kiivenneet, mutta kiipeilyharrastuksen voidaan katsoa alkaneen Mont Blancin valloituksesta 1786. 1800-luvun loppupuoli oli perinteisen vuorikiipeilyn kulta-aikaa, mutta kiipeily säilyi harvojen huimapäiden vuoriharrastuksena 1900-luvun puoliväliin. Heille oli tärkeintä päästä ylös keinolla millä hyvänsä, ja välineinä käytettiin esimerkiksi puukiiloja, köysitikkaita ja omatekoisia hakoja. Teknisin välinein tapahtuvaa kiipeilyä kutsutaan nykyisin teknoksi, ja välineet ovat kehittyneet pitkälle. Vapaakiipeilyssä puolestaan välineitä ei käytetä etenemiseen, ne ovat vain turvana.

Kalliokiipeily, jossa tavoitteena ei ole huippu vaan hienojen reittien kiipeäminen, alkoi kehittyä toisen maailmansodan jälkeen varusteiden kehittymisen myötä. Tärkeimpiä uudistuksia olivat joustava köysi hamppuköyden tilalla, kitkakumitossut ja paremmat valjaat ja varmistusvälineet. Sporttikiipeilyssä kalliossa on valmiina varmistuspisteinä metallipultteja, trädikiipeilyssä kiipeilijä asettaa kallion muotoihin kamoja, joihin hän kiinnittää varmistusköyden.  Nykyisen trädikiipeilijän valjaissa roikkuakin monenlaisia härpäkkeitä.

Seinäkiipeily alkoi 1960-luvun lopulla lähinnä harjoitteluna kalliokiipeilyä varten Englannissa, Amerikassa ja Saksassa. 1980-luvulla siitä kehittyi oma urheilulajinsa ja kaupallisia halleja alettiin avata. Suomessakin ensimmäiset sisäkisat pidettiin jo 1981.

Myös boulderointi alkoi harjoitteluna vuoria varten. Viime vuosisadan alun vuorijääristä monet asuivat Pariisissa, kaukana kallioista ja vuorista. He hoksasivat, että Pariisin eteläpuolella Fontainebleaussa on tuhansia ja taas tuhansia suuria hiekkakivilohkareita, joilla voi harjoitella, eikä edes vuorivarusteita ei tarvinnut. Eivät tienneet, mitä tekivät, kun keksivät boulderoinnin! Nyt, lähes sata vuotta myöhemmin boulderointi on eniten harrastettu kiipeilymuoto. Sen voi aloittaa ilman erityisiä välineitä ja reititkin voivat olla matalia. Sisällä on turvana paksut patjat, ulos patja eli pädi (crashpad) kannetaan selässä. Boulderluolia, caveja, nousee kuin tatteja sateella ja Fontsu on maailmankuulu kiipeilypaikka. Siellä moni nuori itsetuntoa uhkuva voimanpesä nöyrtyy, kun vanha harmaapäinen ukkeli kipaisee täydellisyyttä hipovalla jalkatekniikalla reitin, jonne huonojalkaisella hauiskimpulla ei ole asiaa…

Suomen ensimmäinen kiipeilyseuran, Suomen Alppikerhon, perusti Matti A. Jokinen 1962. Erityisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana kiipeilyn harrastajamäärä on sisähallien myötä moninkertaistanut meilläkin. Kiipeilyn yleistymistä haittaa kuitenkin monilla paikkakunnilla sopivan tilan puute. Oulussa tämä asia korjaantuu nyt!